neuleblogien suurkuluttajana välillä ihmettelen, onko toisilla käytössä useampi päivä viikossa kuin minulla. tai vaikka 27-tuntiset vuorokaudet. en siis ole nopea neulomaan. siis kutomaan. kutominen on se oikea verbi minulle, kuitenkin.
ja oikeasti minähän olen ihan aloittelija.

minä olin se, joka ei ala-asteella vielä tiennyt osaavansa käytää molempia käsiään melkolailla yhtä näppärästi. toiset asiat vain onnistuvat toisinpäin helpommin. tuskin olen kuitenkaan niitä ainoita puukässän käyneitä vasureita, kun meidän ryhmästäkin löytyi heti kaksi. (linnunpönttöä en koskaan tunneilla tehnyt, mutta vieläkin mielelläni omistaisin höyläpenkin ja tasohöylän. sellaista noin vaatekaapin alahyllylle mahtuvaa kokoa, kiitos.)
neulepuikot ja virkkuukoukut kääntyivät kuitenkin oikeakätisiksi, ainakin näin vanhemmalla iällä.

virkkaus oli ensin lempilajini, voittaisin varmastikin 200 metrin virkkauksen vesiesteillä mennen tullen. kesäsunnuntain torikirpputorilla tuli vastaan neulojan käsikirja (griffiths) pikkurahalla, ja monta kesäyötä meni vain selatessa kirjaa.
ihastellessa.ihmetellessä. sisua nostattaessa.


eräänä loppukesän myöhäisiltana tartuin puikkoihin ja muovinmakuiseen langanjämään ja harjoittelin. ainaoikeaa, kurjasti narskuen. mallia löysin myös kirjaston poistomyynistä kahmaistusta kasari-Modasta.

nurjaan silmukkaan menikin sitten jo enemmän aikaa. eräällä kummallisella junamatkalla kaukana täältä ihmettelin, että tuo vieressä istuva ei tee sitä samalla tavalla kuin minä opettelin. ei tehnyt niin. sekin selvisi sitten myöhemmin.

neuloahan minun ei koskaan pitänyt.
sukkaahan minun ei koskaan pitänyt.
ei sitten koskaan.

no, kirjoneuleeseen en koske.
ainakaan vielä.